Valkoinen

Valkoinen viestii koskemattomuutta.

Valkoiseen suojautunut on uhri tai viaton neitsyt. Väri eristää hänet ryvettävältä kosketukselta.

Mutta myös hallitsija merkitsee ylemmyytensä valkoisella. Hallitsijan ympärillä on kehä, jonka sisälle muilla ei ole asiaa. Valkoinen viestii: koskettamista seuraa rangaistus.

On siis uhrin valkoista ja uhkan valkoista.


Tapasin kerran Johanneksen kirkossa nuoren naisen, joka pukeutui vain valkoiseen. Hän oli hento, eteerinen, melkein vapisi. Hän ei tervehtinyt kädestä, koska häneen ei saanut koskea. Hän oli pitkäaikainen psykiatrinen potilas.

Tapasin toisen, vanhemman naisen, joka oli koko elämänsä luonut ympärilleen näkymätöntä koskemattomuutta. Hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään, ei yhtään mitään. Kun hän tuli kahvikutsuille, hän toi mukanaan omat pikkuleivät. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan lahjoja. Sen sijaan hän antoi koko ajan. Hän antoi pienestä lennätinvirkailijan palkastaan suurimman osan kolehteihin ja avustuksiin niin, että syksyisin hän eli metsän marjoilla ja sienillä. Hänkin oli hento ja suunnattoman laiha. Hän oli kieltäymyksen maamerkki.

Halusiko hän lunastaa itsensä uhriksi vai rakensiko hän jäänkestävää valtaa: te ette saa koskea minuun, mutta minä saan koskea teihin?

Vihreä

Huhtikuun puolivälissä alan miettiä parveketta.

Parvekkeeni on korkealla kerrostalon kulmassa. Sieltä näkyy vähän merta, puistoa, naapuritaloja ja paljon taivasta.

Parvekkeen pohjaväri on sininen ja kesällä sinne tulee vihreä.

Haluan ruusupapua ja japaninhumalaa. Köynnösten läpi valo siivilöityy pehmeänä. Kesäksi nostan parvekkeelle suurimman osan viherkasveista, kukkivia en juuri harrasta. Ostan ehkä pari petuniaruukkua. Lobeliat olisivat ihania, mutta oikukkaita ja vaikeahoitoisia. Parveke on lasitettu, joten ne ovat suojassa tuulelta, mutta sekään ei auta. Lobeliat tarvitsevat joko enemmän vettä tai vähemmän vettä, auringonvaloa tai puolivarjoa. Koskaan ne eivät näytä viihtyvän.

Parveke on kesähuone. Juon siellä aamukahvin, syön siellä. Luen siellä ja maalaan siellä. Otan siellä aurinkoa. Oikein kuumina kesinä olen nukkunutkin siellä, koska siellä sentään käy tuulenvire kun laseja on avattu. Istun ja katselen parvekkeella - pääskysiä, lokkeja, veneilijöitä. Lasten huudot kaikuvat sisäpihalla. Täältä korkealta erottaa tavallisellakin äänellä lausutut sanat. Sitä kaikki pihalla kulkijat eivät tiedä. Sopii vain toivoa, ettei kulkijan kännykkä hälyttäisi juuri silloin.

On outoa, että sana vihreä tulee sanasta viha. Vihasta on tullut vihanta ja siitä sana on kasvanut kahteen suuntaan. Viha, raivo, inho, vihreä on kateuden väri. Ja vihreän hedelmällisyys, kasvu, sopusointu. Vihreä rauhoittaa silmiä ja parantaa vatsakipua, niin ajatellaan.

Pohjoisessa on oikeastaan vain kaksi väriä, vihreä ja valkoinen. Valkoinen on pelottava väri, se on sairaalan ja talven väri, se ahdistaa. Jos simpanssit laitetaan täysin valkoiseen huoneeseen, niistä tulee skitsofreenikkoja. Sitä kai ei ole kokeiltu ihmisillä, koska sairaaloissa on vieläkin niin paljon valkoista ja se on myös lääkärin univormun väri. Lääkärillä on valta sitoa tai päästää, valkoinen tukee valtaa.

Pitkän valkoisen skitrofeenisen talven jälkeen vihreä parantaa hetkeksi. Kesä alkaa siitä, kun valkoisesta vapautunut potilas muuttuu toipilaaksi ja elpyy vähitellen. Keskikesästä pystyy jo kylpemään vihreässä. Vihreää on juotava paljon, sillä edessä on valkoisen valtakausi ja silloin tulee jano.